Mokaamisen pelko

Keväällä 2011 muutamat bollywood- ja itämaisen tanssin ryhmät järjestivät Sugar Dreams of Orient –shown, jota tietysti menin katsomaan. Näytös olikin tosi upea, mutta… Kaikki ne kaverini, joiden kanssa olin kuvitellut katselevani sitä, olivatkin lavalla! Tosin vain yhdessä numerossa, mutta silti. Eihän siihen sen kummempaa syytä ollut kuin se, että kyseiset kaverit olivat pääjärjestäjän eli Bolly Beat –tanssiryhmän koulun oppilaita ja minä en. Jostakin syystä se kuitenkin sai minut tuntemaan itseni mihinkään kelpaamattomaksi vanhaksi kehäraakiksi.

Asiaan varmasti vaikutti se, että alun perin minun oli ollut tarkoitus seuraavana päivänä esittää itse aikaansaamani itämaisen tanssin koreografianpätkä oman kouluni eli Studio Shamsinan kevätjuhla-avolavaillassa. Pari päivää ennen aiottua esiintymistä iski kuitenkin paniikki: Ei helvetti, eihän tällaista kohellusta voi esittää julkisesti, eikä ainoa omistamani esiintymispukukaan oikein taida sopia tyyliin! Joten, peruin koko homman. Mokaamisen pelko vei voiton, enkä toistaiseksi ole onnistunut selättämään sitä, elämänkokemukset kun ovat juurruttaneet sen uskomattoman syvälle.

”Älä mene tekemään itseäsi naurunalaiseksi”, oli äitini vakiokommentti suunnilleen kaikkiin aikeisiini, jotka jollakin tavalla liittyivät esiintymiseen. Hänen mielestään kannatti keskittyä vain sellaiseen, mitä jo osasi, eikä edes yrittää mitään sellaista, missä ei ollut niin hyvä – siinä kuitenkin vain munaisi itsensä.

Nuoruusaikojeni tanssikouluissa käytäntönä oli, että lähinnä lapset ja edistyneet oppilaat päästettiin lavalle oppilasnäytöksissä; haluttiin tietysti esitellä vain parasta. Alemman tason ryhmät pääsivät esiintymään, jos parempaa ei ollut. Sen takia minäkin olin pari kertaa mukana modernin tanssin numeroissa; opettajallani kun oli vain alkeis- ja jatko 1 -ryhmiä siihen aikaan. Kuitenkin minulla oli aina hänen tunneillaan tunne, että hänen mielestään minuun ei kannattanut tuhlata aikaa, ryhmässä kun oli lahjakkaampiakin oppilaita.

Vasta itämaisen tanssin ja bollywoodin myötä olen löytänyt aivan toisenlaisen, kannustavan tanssiyhteisön, jossa ajatuksena on, että kaikki oppivat – jotkut nopeammin ja jotkut hitaammin, mutta oppivat joka tapauksessa. Ainakin omilla opettajillani riittää kiinnostusta myös niihin hitaammin eteneviin, ja oppilasnäytöksissä – ja jopa isommissa tilaisuuksissa, jos uskallusta riittää – pääsevät esiintymään myös vähemmän kokeneet tanssijat. (Ammattilaisten kertomien kokemusten mukaan tilanne ei tietenkään heidän tasollaan aina ole niin ruusuinen!)

Nyt haaveilen edelleen kehittyväni hyväksi amatööriksi nykyisissä lajeissani ennen kuin kroppa tekee lakon. Se alussa mainitsemani koreografia on sekin kehittynyt tässä parin vuoden aikana, ja nykyisin kaapistani löytyy myös siihen paremmin sopiva puku. Ehkä joskus jopa voitan mokaamisen pelkoni, lakkaan miettimästä onko tämä nyt tarpeeksi hyvä, ja esitän sen jossakin pienimuotoisessa tilaisuudessa. Mahdollinen isommille lavoille lähteminen onkin sitten jo toinen juttu…

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s