Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin

Olen monta kertaa miettinyt, olisinko koskaan löytänyt nykyistä tanssiharrastustani, jos en kuusi vuotta sitten olisi kaatunut jäisellä kadulla ja murtanut nilkkaani.

Parikymppisenä treenasin monta vuotta länsimaista taidetanssia: balettia, modernia tanssia ja jazztanssia. Olin todella innostunut, mutta jotenkin minusta tuntui etten edistynyt missään lajissa, vaikka ajoittain haalin itselleni jopa liikaa viikkotunteja – kaikki sujui hyvin jos pystyin käymään kaikilla ohjelman mukaisilla tunneilla, mutta jo viikon poissaolo aiheutti korvaustuntikaaoksen. Tanssin ammattilaista minusta ei koskaan olisi tullut, siihen eivät lahjani ja kykyni olisi riittäneet, mutta haaveilin kehittyväni niin hyväksi amatööriksi, että olisin sivutoimisesti voinut tanssia jossain esiintyvässä ryhmässä.

Joitakin vuosia myöhemmin perustin perheen, ja tanssiharrastus hiipui. Työväenopiston aerobicissa tuli käytyä pari vuotta ja afrotanssissa vuoden verran, ja kun sain nykyisen työpaikkani, käytin hyväkseni talon tarjoamia kuntojumppatunteja. Hölkkäsin ja osallistuin muutamaan juoksutapahtumaankin, mutta jossain vaiheessa piti lenkit vaihtaa anemian takia kävelyyn. Olin kuitenkin ihan tyytyväinen – tai ainakin kuvittelin olevani.

Sitten sattui se kohtalokas kaatuminen ja sen tuoma pitkä pakkolepo. Aloin kyllä kävellä heti kun tunsin pystyväni, mutta aika vähiin liikunta sinä vuonna jäi. Enkä uskonut enää ikinä pystyväni ainakaan tanssimaan!

Vuotta myöhemmin kauhistuin huomatessani, missä kunnossa olin. Painoni oli noussut aivan huomaamatta, verenpaine oli koholla, ja kroppa suorastaan huusi jotain liikuntaa. Päätin että jostain se aika on itselle otettava, ja rupesin katselemaan työväenopiston ohjelmaa. Astangajoogaa kävelymatkan päässä kotoa, se olisi varmasti hyvä kurssi… Mutta tiistai-illat ovat vähän hankalia, mies on silloin usein lätkämatsissa, eikä nuorimmaista voi vielä jättää kotiin ilman valvontaa. Mutta mitäs tuo on – bollywood-tanssi? Vaikuttaa hauskalta, siinä tuskin tarvitsee pystyä vääntämään itseään solmuun, ja minähän olen aina tykännyt tanssimisesta… Ja vielä maanantaisin, tosin paikassa jonne varmaan pitää mennä autolla. Sitä kuitenkin kokeillaan, jos kurssille mahtuu.

Mahtuihan sinne, ja niin alkoi matkani intialaisen elokuvatanssin ihmeelliseen maailmaan. Sillä tiellä olen vieläkin, vaikka pari vuotta myöhemmin kuvioihin tullut itämainen tanssi tuntui vielä enemmän omalta ja kiilasi jossain välissä päälajiksi. Sen eri tyyleissä riittääkin opeteltavaa koko loppuiäksi… Onneksi olen nykyisin paljon kärsivällisempi kuin kaksikymppisenä!

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s