Hullun hommaa…

Syksyinen arki-ilta. Vettä tulee taivaan täydeltä, ja alkaa jo olla pimeää. Työpäivän jälkeen olisi kiva vain käpertyä peiton alle hyvän kirjan seurassa…

Mutta ei kun treenikamat mukaan ja autoon. Lähes 30 kilometriä vilkasliikenteistä tietä, toivoen että liikkeellä olisi mahdollisimman vähän niitä tyyppejä jotka kuvittelevat osaavansa ajaa paremmin kuin muut. (Julkisillakin pääsisi, mutta aikaa menisi vähintään tuplaten, koska suoria yhteyksiä ei ole.) Onneksi Silkkitehtaan pihalla on yleensä tilaa, ja perintöromuni on sen verran pieni, että sen saa aina tungettua johonkin väliin. Vielä tässä vaiheessa mietin, miksi hitossa oikein viitsin lähteä.

Koulun eteisestä näkee saliin, missä edellinen ryhmä harjoittelee. Koreografia on jo aika pitkällä. Toivottavasti ehdin nähdä sen joulujuhlassa – esityksistä yleensä missaa ainakin puolet, kun on itse lavan takana valmistautumassa omien ryhmien numeroihin.

Vaatteiden vaihto ja vesipullon täyttö. Vähitellen muutkin ryhmäläiset ehtivät paikalle, ja vaihdetaan tärkeimmät kuulumiset. Kohta edellinen tunti loppuu, ja me valtaamme vuorostamme treenisalin.

Kun lämmittelymusiikki lähtee soimaan, väsymys kummasti katoaa jonnekin. Ja kun sen jälkeen siirrymme työstämään koreografiaa, huomaan että taas jokin pätkä loksahtaa kohdalleen. Hei, olen ilmeisesti oppinut jotain! Tämänkin minä nyt tajuan! Tunnin jälkeen tuntuu, että jaksaisi vielä vaikka mitä.

Tämän takia se kaikki vaivannäkö kannattaa.

Advertisements

Esiintymään!

Toukokuussa Bollywood-opettajamme Ilona tiedusteli ryhmältä, olisiko kenelläkään halua lähteä esiintymään Lumoavan Tanssin Festivaalin päivänäytöksiin kesäkuun alussa; nämä olivat ilmaisnäytöksiä, joissa esiintyi enimmäkseen juuri harrastajia ja oppilasryhmiä. Kyseessä oli itämaisen tanssin festivaali, mutta bollywoodia voi sanoa itämaisen serkuksi, joten esityksemme olisi aivan paikallaan. Kymmenkunta ryhmäläistä oli kiinnostunut, ja kahdeksan tuli loppujen lopuksi mukaan.

Esitimme saman numeron kuin tanssikoulun kevätjuhlassa, joten harjoituksissa sitä tarvitsi lähinnä kerrata ja hioa. Luulin aluksi että ensimmäinen harjoituskerta jäisi minulta väliin, mutta sille illalle alun perin suunnittelemani meno peruuntuikin; ei ollut vaikeuksia miettiä mitä sen sijaan tekisin, etenkin kun koreografian tietyssä kohdassa minulle aina tuli jonkin asteinen oikosulku…

Vasta muutamaa päivää ennen festariviikoloppua varmistui, että meidän ryhmämme esiintyisi sunnuntain näytöksessä. No, sunnuntaiaamuna vain kello soimaan varmuuden vuoksi, aamukahvin jälkeen pakkaukset valmiiksi, ja auton nokka kohti Järvenpäätä. Reitti oli onneksi tuttu, ja olin perillä hyvissä ajoin meikkaamassa ja vaihtamassa vaatteita (ja vaihtamassa muutaman sanan alan tilaisuuksista aina löytyvien tuttujen kanssa). Jossain nurkassa kävimme vielä numeromme läpi, ja sitten alkoikin jo olla kiire lavalle.

Esityksemme onnistui oikein hyvin, vaikka oma tanssini takkusikin juuri siinä samassa kohdassa kuin ennenkin. Muutenkin tapahtumasta jäi hyvä mieli. Ainoa takaisku oli se, ettei Ilona itse päässyt meitä katsomaan, hän kun makasi kotona kevätflunssan kourissa!

Myöhäinen vastapalaute

Keväällä 2012 Sahramin bollywood-ryhmä osallistui Tanssikatselmus Stooriin. Kyseessä on tapahtuma, jossa tanssin harrastajat voivat hakea palautetta tanssin ja teatterin eturivin ammattilaisilta, ja parhaista osallistuneista esityksistä kootaan yleisönäytös. Sillä kerralla raadin ykkösnimi oli Marco Bjurström, ja meidän esityksemme joutui (tai pääsi) nimenomaan Marcon ruodittavaksi.

Olin sikäli hieman pettynyt saamaamme palautteeseen, että olin odottanut enemmän kommentteja siitä, kuinka olimme onnistuneet esittämään numeromme, mutta Marco keskittyi lähinnä teknisiin puutteisiimme. Olisi pitänyt olla enemmän pliétä, enemmän voimaa… Sinänsä hän puhui täyttä asiaa, puutteellisen tekniikan varaan ei saa rakennettua hyvää ja ilmeikästä esitystä – mutta kaikki oli niin itsestään selvää. Itselleni on plién käyttö ollut aina vaikeaa ja tasapaino hutera, ja syy selvisi vasta aikuisiän tanssiharrastuksen myötä: yliojennettu polvi ei helposti taivu, eikä varpailla pysy jos ei vatsan lisäksi tukea tule myös pakaroista.

Mutta sitten Marco sanoi suunnilleen näin: “Kaikki riippuu tietysti siitä kuinka paljon te olette valmiita panostamaan [tekniikan opetteluun]. Jos te olette sellaisia harrastajia jotka käytte tunnilla kerran viikossa ihan vain omaksi iloksenne, ei teidän tarvitse välittää näistä minun tekniikkajutuistani.” Kaverini tuskin ajattelivat siitä sen enempää. Minulle tuo kommentti kuitenkin jollakin tavalla mitätöi koko palautteen, ja olisin halunnut vastata siihen jotakin. Tunnetusti en vain saa suutani auki tuon kaltaisissa tilanteissa, ja jos joskus saan, en löydä oikeita sanoja sen ilmaisemiseen mitä tarkoitan.

Asia jäi jostakin syystä vaivaamaan minua, ja kun ajan mittaan on selkeytynyt myös se mitä olisin halunnut sanoa, sanottakoon se tässä ja nyt:

Minun ensimmäinen ajatukseni tuon kommentin jälkeen oli: Olimmeko me noin huonoja? Varmasti me kaikki tanssimme ensisijaisesti omaksi iloksemme. Kaikki sen kertaisen kokoonpanon jäsenet kuitenkin treenasivat paljon enemmän kuin kerran viikossa; joukossa oli jopa toisen tanssilajin opettaja ja pari esiintyvien ryhmien jäsentä. Eikö se todellakaan näkynyt missään?

Oman kokemukseni mukaan esittävien tanssilajien harrastajat haluavat kyllä oppia myös lajinsa tekniikkaa, vaikka kävisivätkin tunneilla vain kuntoilumielessä eivätkä nousisi lavalle edes koulun kevätjuhlassa. Kyse on pikemminkin siitä, kuinka paljon tekniikan opiskeluun pystyy panostamaan, kuin siitä, paljonko siihen haluaa panostaa. Aikuisilla harrastajilla on yleensä arki pyöritettävänään, eikä treenaamaan ehdi joka käänteessä, ehkä ei enempää kuin sen kerran viikossa. Tällöin tietysti tekninen osaaminenkin kehittyy hitaammin kuin ammattilaisiksi tähtäävillä teineillä, jotka viettävät suunnilleen kaiken vapaa-aikansa tanssisalilla.

Ja olipa esitys teknisesti kuinka hyvä tahansa, on kyseessä pelkkä suoritus eikä tanssi, jos siitä puuttuu tunne ja asenne.

No, se siitä, on aika siirtyä eteenpäin.

Musiikkia: Kympin cd-paketti

Helmikuussa Studio Henna mainosti levyvaraston siivousmyyntiä: neljän levyn satunnaispaketteja kympillä. Minäkin innostuin hankkimaan sellaisen, ja tällaista tavaraa sain, kuuntelujärjestyksessä:

Rough Guide to Arabesque
Perinteistä arabimaiden musiikkia yhdistettynä nykyaikaisiin sähköisiin soittimiin ja tyyleihin. Muutamien kappaleiden tahtiin kroppa alkoi tapailla tribal-tanssin liikkeitä, sen verran kuin niitä alkeiskurssin käyneenä osaa. Osa oli hyvin länsimaisen tyylistä klubimusaa arabialaisin maustein.

Nefes: Hatira
Turkkilaista folkia suomalais-turkkilaisen yhtyeen esittämänä. Hyvin eri tyylisiä kappaleita, joista monet vähän erikoisemmassa tahtilajissa, kuten 7/8 tai 32/4. Ehkä olen vanha käpy, mutta tämä oli minun ehdoton suosikkini tästä paketista.

Elie Attieh: Orient Zone. Oriental Club Music
Klubimusaa Lähi-idästä, kuten jo levyn nimikin sanoo. Ei kuitenkaan tylsimmästä päästä, ja muutamiin kappaleisiin voisi kyllä tehdä ihan mukavan modernin itämaisen tai fuusiokoreografian.

Belly Zone: Best of Oojami
Pop-itämaista, joka on tehty pitkälti Bellydance Superstars – tanssiryhmän tarpeisiin. Löytämieni videoklippien perusteella kyseinen ryhmä esittää lähinnä show-itämaista. Muutama kappale kerralla menee, mutta koko levyn kuunteleminen putkeen oli aika puuduttavaa.

Olisin varmasti voinut saada niin parempaa kuin pahempaakin.

Reda-tekniikkaa: Masrah ry:n workshop helmikuussa 2013

Tammikuun lopussa kopsahti sähköpostiin viesti: Tervetuloa Masrah ry:n jäseneksi. Hee, hyväksyivät tällaisen suhteellisen vähän aikaa tanssineenkin, minä kun olen aina pitänyt Masrahia lähinnä itämaisen tanssin ammattilaisten ja edistyneiden harrastajien yhdistyksenä. 🙂

Sihteeri Pirjo kyseli saman tien, olisinko kiinnostunut yhdistyksen workshopista, jonka aiheena oli Mahmoud Redan kehittämä tanssitekniikka. (Niille, jotka eivät kyseisen herran saavutuksia tunne: Mahmoud Reda on egyptiläiselle tanssille suunnilleen mitä Elias Lönnrot suomalaiselle kansanrunoudelle. Hyvä artikkeli hänestä löytyy esimerkiksi Tanssikeitaan sivuilta: Mahmoud Reda – egyptiläisen tanssin uranuurtaja.) Olinhan minä kiinnostunut, vaikka en ensimmäiselle kokoontumiskerralle pääsisikään – sen viikonlopun vietin vähän toisenlaisissa tunnelmissa, rockabilly-festivaaleilla Leppävirralla. Ilmoittauduin siis kurssille, sillä periaatteella että mitään en osaa, mutta voin aina oppia jotain.

Toisella kurssikerralla sitten olin jo mukana. Tunsin ennestään suunnilleen puolet muista osallistujista, joiden kaikkien tiesin olevan huomattavasti minua pitempään treenanneita. Mutta, perustekniikkaa ei voi koskaan harjoitella liikaa! Ensimmäisellä kerralla kurssin opettaja Tuija Rinne oli opettanut ryhmälle koreografianpätkän, joka sisälsi lukuisia Redan koreografioille tyypillisiä liikkeitä ja liikeyhdistelmiä, ja niitä oli nyt tarkoitus työstää ja pohdiskella ilman ohjaajaa. Muiden kurssilaisten avulla sain kiinni koreografiasta sen verran, että havaitsin useimpien elementtien olevan tuttuja, ainakin minun itämaisen tanssin opettajieni tyyli kun on melko Reda-pohjaista, ja yhden askelsarjan selvitin itselleni tunnin jälkeen kotona.

Kolmannella kerralla Tuija oli taas opettamassa; tällä kerralla käytiin läpi enimmäkseen käännöksiä ja arabeskeja. Tuija on hyvin tarkka opettaja, ja tekniikkatreeni oli erittäin valaisevaa. Jo seuraavalla viikkotunnilla yritin parhaani mukaan soveltaa “nenä kääntää” -oppia ympärimenoihin koreografiassa, todeten että homma vaatii vielä harjoitusta, eikä tietysti olisi pahitteeksi jos se keskivartalon tukipakettikin pysyisi koko ajan kasassa… Neljäs kurssikerta sisälsi taas edelliskerran oppien kertausta ja miettimistä ryhmän kesken.

Viides ja viimeinen kurssikerta sujui jälleen Tuijan ohjauksessa. Ympärimenoja, alas-ylös-askelsarjoja ja muutamia muita perusjuttuja, jotka vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta ovat itse asiassa kaikkea muuta. No, nyt ainakin tietää miten ne pitäisi tehdä, ja mihin omassa treenissä kannattaa kiinnittää huomiota. Toivottavasti vain saan pidettyä mielessäni kaiken oppimani…

Intia Spektaakkeli 19.1.2013

Stoori-tanssikatselmuksen takahuoneessa keväällä 2012 Etnican Mikaela Jokinen heitti Bolly Beatin Sari Breilinille idean yhteisestä Bollywood-näytöksestä. Idea lähti itämään, ja tulos nähtiin 19.1.2013, kun Kulttuurikeskus Caisassa järjestettiin intialaisten tanssityylien ilta, Intia Spektaakkeli.

Järjestäjät olivat saaneet mukaan kiitettävän määrän intialaisten tanssien ammattilaisia ja harrastajia eri puolelta Suomea, ja jopa Pietarista saapui esiintyvä ryhmä vierailulle. Tosin aivan kaikki eivät showhun osallistuneet, esimerkiksi Danny’s Bollywood Dance Crew Tampereelta ei ollut tällä kertaa mukana, ja bharata natyam –tanssija Ann Ojala oli harmittavasti sairastunut. Katsottavaa kuitenkin riitti yli kahdenkymmenen numeron verran.

Ilahduttavaa oli, että muutamat bollywood-opettajat olivat tuoneet lavalle jopa alkeistason aikuisryhmiä, kuten Let’s Dancen Taina Huoman ja Studio Sfinksin Ilona Kolachana, ja melko tuore on myös yleensä itämaista tanssia esittävän Sawsan-ryhmän bollywood-harrastus. Ei koreografian tarvitse olla vaikea ollakseen näyttävä, ja hyvin aloittelijatkin esityksestään suoriutuivat! Lajin tulevaisuus on myös turvattu, siitä pitävät varmasti huolen ainakin Janet Cutinhan luotsaama Chamakchalo Girls, Bolly Beatin Hienot Intia-Keijut ja Etnican tanssikoulun nuoret.

Ann Ojalan jäätyä pois jäi klassisten intialaisten tyylien esittely kathak-tanssija Hanna Mannilan osaksi. Uskomattoman helpon näköistä, mutta yrittäkääpäs itse perässä! Kathakin opiskelusta en tiedä, mutta Ann Ojalan mukaan ainakin bharata natyam –tanssijoiksi haluavat aloittavat treenauksen jo lapsena, eivätkä pääse esiintymään ennen kuin viiden tai kuuden vuoden harjoittelun jälkeen, jolloin heidän tanssitekniikkansa on jo tarpeeksi vahva. Ilmaisu on sitten eri asia, se kehittyy edelleen ja on kunnolla hallussa vasta aikuisilla tanssijoilla.

Illan ehdoton huippu olivat kuitenkin pietarilaisen, jo 1996 perustetun Apsara Dance Companyn kaksi semiklassista bollywood-numeroa. Esitykset olivat pienintäkin ilmettä ja elettä myöten loppuun saakka hiottuja, samoin puvut ja asusteet. Intialaisilla tanssityyleillä on itänaapurissa kieltämättä pitemmät perinteet kuin meillä, ja Bollywood-elokuvat olivat maassa suosittuja jo neuvostoaikana, jolloin ne olivat täällä jokseenkin tuntemattomia.

Hieno ja viihdyttävä tapahtuma, joka toivottavasti ei jää viimeiseksi!

Illan ohjelmanumerot:

I näytös
Dola Re Dola – Etnica, koreografia Etnica/ elokuva Devdas
Halla Re – Let’s Dance Bollywood, koreografia Taina Huoman
Masha Allah Desi Style – The Chamakchalo Girls, koreografia Janet Cutinha
Fine Moments by Dancing – Hienot Intia-Keijut, koreografia Virpi Still ja Hienot Intia-Keijut
Mashalla – Oriental/Bollywood Fusion Dance – tanssi ja koreografia Laura Salervo & Ilona Kolachana
Madhubala – Sawsan, koreografia Sunny Singh
Bindiya Chamke Choodi Khanke – Studio Sfinksi, koreografia Ilona Kolachana
Free Style – Bhangra Dhamaka – Royal Bollywood Dance Group, koreografia Rumpa Saha
Chilman – Apsara Dance Company, koreografia Elena Tarasova
Chammak Chalo – Etnican oppilaat, koreografia Mikaela Jokinen/ elokuva Ra One
Discowale Khisko – Bolly Beat Dancers & Rani Surya, koreografia Rani Surya (Katri Prusila)

II näytös
Oh La Laa – Bolly Beat Dancers, koreografia Manish Talreja, Sanna Laine, Reetta Flink, Ilona Kolachana, Vimal Raj, Laura Kunnas
Criminal – Etnican oppilaat, koreografia Mikaela Jokinen/ elokuva Ra One
Bekhudi Bekhudi – tanssi ja koreografia Rani Surya
Apsara Aali – Apsara Dance Company, koreografia Elena Tarasova
Aaja Nachle – Duende Bollywood Dancers, koreografia Jaya Vashwani & Teija Ahola
O Re Piya – Studio Shamsina, koreografia Vaibhavi Merchant
Tarana – Hanna Mannila, koreografia Sushmita Ghosh
Dhoom Taana – Alpana Dance, koreografia Maria Temonen
Kalasala – Bolly Beatin edistyneet oppilaat, koreografia Vimal Raj
Jai Ho! – tanssi ja koreografia Etnica

Snow White’s Evil Stepmother

It’s always said that, you shouldn’t compare yourself to others, just to your former self. But, how can you avoid doing that, in this world where everybody gets compared with all the others all the time?

Tomorrow evening, a couple of my dance buddies will be on stage as members of a performing group. They started dancing later than I did, went to same classes as I did for some time, and now, they’ve got farther than I probably ever will do.

My friends are good dancers; they pick up the moves quickly, which is a great advantage when you’ve only got so much time for rehearsals, and lets them work on their expression, while a slower learner is still trying to remember which way to turn. And, they’re still young; for my age, I could be their mother.

Still, somehow, it hurts to see them on stage. I freely admit that I’m jealous to them.

I think that in the classic fairytale, Snow White’s evil stepmother must have felt something like this, when the magic mirror told her that someone else has become the fairest in the land.

However, I’m not going to present them poisoned apples. I’ll probably go and see the show – I know that it will be a good one – and wish them all the best. Just don’t hold it against me if after the show, I’ll shut myself in the ladies’ room to cry because I feel so old, stiff, and clumsy.

Last year, after one disappointing dance performance, I posted on Facebook: “Why do the things I love also hurt me the most?” One of my friends replied: “Because you care.” That can be understood in many ways. In one way, maybe I just should learn to care less, learn not to compare myself to others. It’s just so damn hard to do.